008.

Naamarihymy

(S)

Se on kuristava tunne kaulassa. Se on vellova tunne vatsassa. Oksettaa, mutta koskaan ei oksenna. Kädet tärisevät, vaikka eivät oikeasti tärise. Se vain tuntuu siltä koko kehossa. Nykimiseltä lihaksissa. Levottomana hyörimisenä ja yhteen kohtaan tuijottamisena.

”Onko kaikki hyvin?”

”On, miksei olisi?”

”Mitä sulle kuuluu?”

”Hyvää. Entäs sulle?”

Valehtelee, kun kysytään, vaikka voisi sanoa (myöntää) ääneen, ettei kaikki ole hyvin. Voisi sanoa, että sattuu. Että hartioilla on näkymätön paino, jonka takia on vaikea hengittää. Että iltaisin, kun painaa pään tyynyyn ja käpertyy sikiöasentoon, itkee itsensä uneen ja toivoo, ettei aamulla enää heräisikään. Miettii keinoja, ettei tarvitsisi herätä, vaikka tietää, ettei itselleen pysty tekemään. Pokka ei riitä. Pelkää satuttaa toisia. Miettii, mitä sen jälkeen ajateltaisiin. Pelkää aiheuttavansa tuskaa.

Aamulla ei haluaisi nousta sängystä. Pitkittää ja pitkittää, mutta jokainen kerta pakottaa itsensä nousemaan ja kahlaamaan päivän halki. Joka paikkaan sattuu, vaikka varsinaista syytä ei ole. Haamukipua? Ehkä, mutta se ei poista tosiasiaa, että kipu tuntuu, ja toisinaan se käy sietämättömäksi. Paholaiseksi alitajuntaan, joka ei jätä rauhaa, vaikka kuinka anoo ja pyytää.

Ja joka kerta, kun sulkee 31 neliön yksiönsä oven, sitä nostaa täydelliseksi hiotun naamarihymyn kasvoilleen ja leikkii koko päivän, että kaikki on hyvin. Koska kaiken pitää olla hyvin.

Vaikkei se olekaan niin.

007.

Rastapää ja santsikuppi

(S)

Ne tuijottavat toisiaan, istuvat pienen pyöreän pöydän ääressä, ja kummallakin on edelleen höyryävä kahvikuppi edessään. Mustana, neljällä palalla sokeria, eikö vaan? Niin rastapäinen oli todennut vaaleaverikölle, kun tämä saapui paikalle ja kapeille kasvoille oli noussut kysyvä ilme – niiden kahden kahvin takia. Vaaleaverikkö naurahti vain vastaukseksi, mutta se kuulosti enemmänkin vain tuskaiselta henkäykseltä, joka juuttui puolimatkassa kurkkuun kiinni.

Niistä on vaikea sanoa, mitä ne merkitsevät toisilleen. Ne puhuvat hiljaa, tuskin kuuluvasti, ja kummankin ilmeissä vilahtelee surua. Paikoittain jopa kipua, mutta ei katkeruutta tai vihaa. Ne huokuvat melankolisuutta; hitaasti kahvia sekoittava lusikka, kupin ympärille ristityt sormet ja hetkittäiset hiljaisuudet, kunnes toinen aloittaa taas keskustelun uudelleen. Sen melankolisuuden hupun alta on kuitenkin huomattavissa lämpöä. Edelleen kituvaa välittämistä, josta kumpainenkaan ei osaa päästää irti, saati halua. Tai ehkä haluavat, mutteivät osaa?

Niistä toinen nousee paikaltaan minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen, siirtää tyhjän kupin keskemmälle pöytää ja kääntyy jo ulko-oven suuntaan, mutta se jää epäröimään. Rastapäinen sanoo jotain, joka saa vaalean olkapäät värähtämään ja jalat korkeine piikkikorkoineen viemään tämän kahvilan ovista ulos. Niistä jäljelle jäänyt tuijottaa huuliaan pureskellen pöydän kulunutta pintaa, kunnes sen katse nousee hitaasti.

Ja kun sen katse vihdoin lukittuu omani kanssa, olen varma, että lopetin hengittämisen ohi kiitäviksi sekunneiksi. Hetkeen ei tapahdu mitään, se vain tuijottaa ja minä tuijotan takaisin, kunnes pehmeät kasvonpiirteet sulavat surullisen kauniiseen hymyyn.  En enää osaa kääntää katsettani pois ja kun rastapää laskee omansa takaisin kuppeihin, rikkoen kontaktin, jalkani liikkuvat täysin omasta tahdostaan.

”Kuule, saanko mää tarjota sulle santsikupin?”

006.

Ei enää horjahduksia

(K7) 

Se on hassua. Enää ei pelkkää soittaa. Enää ei pelkää sanoa, mitä ennen olisi sanonut. Sanat lipuu huulilta helposti (tai ainakin helpommin) – ihan niin kuin ennen. Ihan niin kuin silloin, kun yhdessä nauraminen oli sama kuin hengittäminen. Kun kädestä sai pitää kiinni, eikä olkapäätä vasten itkeminen, ilosta tai surusta, ollut kiellettyä.

Ehkä ne ovat sallittuja nytkin. Ehkä sitä uskaltaisi hipaista sormenpäillään kämmenselkää ja vastata siihen salaiseen hymyyn, jonka vain me kaksi ymmärrämme. Joka on vain meitä varten; meitä kahta, jotka kapinoi tupakkipaikkoja vastaan ja jäivät kaksi metriä ovesta vasemmalle silmissä huutaen sanat; ”Ihan sama, mitä sä sanot. Me ollaan tässä ja me ollaan ylpeitä siitä.”

Ehkä siksi on taas helpompi hengittää. Uskaltaa taas hymyllä asteen verran kirkkaammin. Luottavaisemmin. Onnellisemmin siihen nähden mitä eilen oli. Sitä vain toivoo, ettei horjahtaisi enää uudestaan siihen vesilätäkköön ja kastelisi kenkiään.

005.

Tunnetila musta

 (K11)

Joskus elämä tuntuu siltä kuin siihen hukkuisi, ja vaikka kuinka riuhtoisi ja koettaisi päästä pintaan – pintaa ei vain tavoita. Keuhkot lyövät lukkoa, kyynelpisarat lisäävät merta ja paniikinsiemen takaraivossa nauraa onnellisuuttaan, ja silti sitä ei osaa lopettaa ajoissa. Itsensä paniikkiin ruokkimista, vaikka tietää, että se paniikki jättää kuolleen olon rintaan, se on hetkellinen pakeneminen todellisuudesta.

Ja joka kerta, kun se tapahtuu, sitä vihaa aina vain enemmän ja enemmän. Itkee itsesääliään, vihaa, joka kohdistuu itseensä ja säälittävyyteensä; heikkouteen. Silti se tapahtuu aina uudestaan. Noidankehä sulkeutuu yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, eikä sille näy loppua, vaikka vannoo itselleen, että tämä. Tämä on se viimeinen kerta.

Se hiton viimeinen kerta – ja silti se ei koskaan ole sitä.

004.

Leiskuva punatukka

(S)

Punainen tukka,

leiskuva sellainen.

Siniset silmät,

upottavat kuin valtameri.

Lausuu sanapareja,

heleällä äänellä.

Maalaa huulet punaisiksi,

kaartaa suupielet hymyyn

ja hymähtelee;

”Hei, tyttörukka.

Älä itke.

Runoillaan seinille korusähkeitä!”

Ja niillä hetkillä,

se on maailman pelastaja.

003.

Linnun putkiluut

(K11)

Se tuijottaa ulos ikkunasta väsyneillä silmillä ja mää haluaisin pyyhkiä sen katseen pois. Se käyttäytyy tavallisesti, ihan kuten aikaisemminkin, mutta sen silmät ovat kuolleet. Sen ennen niin kauniit linnun liikkeet ovat muuttuneet kömpelöiksi ja sen hauraat putkiluut natisee. Kuin se vain laihtuisi ja laihtuisi, enkä mää saa kiinni, missä vaiheessa mennään liian pienissä lukemissa – vaikka sen vaatteet roikkuvat jo sen päällä. Mutta kun siltä kysyy asiasta, se pudistelee päätään, kun kysyy hennoilla sanoilla ”vaivaako jokin?” se vastaa;

”Maailma vaan painaa niin paljon…”

Ja mua huolettaa. Pelottaa niin luvattoman paljon sen puolesta, ja mää värähdän kauhusta, joka kerta, kun puhelin soi. Entä jos? Mitä jos on käynyt jotain peruuttamatonta, jota mää en kerinnyt nähdä ja estää? Siitä kantaisi liian pitkään huonoa omaatuntoa, kun ei osannut auttaa, ja pelkoa, koska sama tapahtuisi uudestaan – jos se olisi enää mahdollista. Ja musta tuntuu, ettei kukaan muu ole huomannut sen muutosta. Ihan kuin mää olisin ainoa, eikä musta ole yksin siihen. Jokainen tavu, jonka se suustaan päästää tuntuu pakotetuilta ja joidenkin kohdalla sen silmät kimmeltää surusta kuin liian kylmä tähtitaivas.

Mutta se ei kerro. Se ei puhu, jokainen sana on puoliksi valheen värjäämää värien moni kirjoa. Ja mun hartiat alkavat olla kipeät.

002.

Tuulimyllyjä vastaan

(K7)

Se pyörii

pyörii pyörii

Tuuli kuljettaa suuria lapoja ympyrää

Eikä se lopu koskaan

Ei kuten elämä

Valkoisilla lakanoilla makaa nainen

hikinen ja väsynyt

niin uupunut, niin hikinen

steriilihelvetin hajut iskevät nenään

hoitajat antavat kipulääkettä ja säälivät

Miehen katseessa surua

sitä niin paljon, että se painaa pelon alleen

Sanoissa tärinää

eikä puhevika ole syyllinen

eihän moisesta ole edes kysymys

Pelon värittämät sanat täyttävät huoneen

Naisen huulilla hymy rento

Voi, kuinka rento

Onnellinen ja helpottunut

vaikka haluaisikin sotia tuulimyllyjä vastaan;

tuulta vastaan!

Kuivuneet huulet lohduttavat miestä

päästävät pehmeitä sanoja ilmaan

Moni luulisi tilanteen olevan toisin

Ei niin kuin nyt

kuolevan lohduttavan eloon jäävää

joka pelkää elämää

Yksinäisyyttä, unohtamista

”Toiset nuorena nukkuu

minä olen vain yksi heistä”