006.

Ei enää horjahduksia

(K7) 

Se on hassua. Enää ei pelkkää soittaa. Enää ei pelkää sanoa, mitä ennen olisi sanonut. Sanat lipuu huulilta helposti (tai ainakin helpommin) – ihan niin kuin ennen. Ihan niin kuin silloin, kun yhdessä nauraminen oli sama kuin hengittäminen. Kun kädestä sai pitää kiinni, eikä olkapäätä vasten itkeminen, ilosta tai surusta, ollut kiellettyä.

Ehkä ne ovat sallittuja nytkin. Ehkä sitä uskaltaisi hipaista sormenpäillään kämmenselkää ja vastata siihen salaiseen hymyyn, jonka vain me kaksi ymmärrämme. Joka on vain meitä varten; meitä kahta, jotka kapinoi tupakkipaikkoja vastaan ja jäivät kaksi metriä ovesta vasemmalle silmissä huutaen sanat; ”Ihan sama, mitä sä sanot. Me ollaan tässä ja me ollaan ylpeitä siitä.”

Ehkä siksi on taas helpompi hengittää. Uskaltaa taas hymyllä asteen verran kirkkaammin. Luottavaisemmin. Onnellisemmin siihen nähden mitä eilen oli. Sitä vain toivoo, ettei horjahtaisi enää uudestaan siihen vesilätäkköön ja kastelisi kenkiään.

005.

Tunnetila musta

 (K11)

Joskus elämä tuntuu siltä kuin siihen hukkuisi, ja vaikka kuinka riuhtoisi ja koettaisi päästä pintaan – pintaa ei vain tavoita. Keuhkot lyövät lukkoa, kyynelpisarat lisäävät merta ja paniikinsiemen takaraivossa nauraa onnellisuuttaan, ja silti sitä ei osaa lopettaa ajoissa. Itsensä paniikkiin ruokkimista, vaikka tietää, että se paniikki jättää kuolleen olon rintaan, se on hetkellinen pakeneminen todellisuudesta.

Ja joka kerta, kun se tapahtuu, sitä vihaa aina vain enemmän ja enemmän. Itkee itsesääliään, vihaa, joka kohdistuu itseensä ja säälittävyyteensä; heikkouteen. Silti se tapahtuu aina uudestaan. Noidankehä sulkeutuu yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, eikä sille näy loppua, vaikka vannoo itselleen, että tämä. Tämä on se viimeinen kerta.

Se hiton viimeinen kerta – ja silti se ei koskaan ole sitä.

004.

Leiskuva punatukka

(S)

Punainen tukka,

leiskuva sellainen.

Siniset silmät,

upottavat kuin valtameri.

Lausuu sanapareja,

heleällä äänellä.

Maalaa huulet punaisiksi,

kaartaa suupielet hymyyn

ja hymähtelee;

”Hei, tyttörukka.

Älä itke.

Runoillaan seinille korusähkeitä!”

Ja niillä hetkillä,

se on maailman pelastaja.