008.

Naamarihymy

(S)

Se on kuristava tunne kaulassa. Se on vellova tunne vatsassa. Oksettaa, mutta koskaan ei oksenna. Kädet tärisevät, vaikka eivät oikeasti tärise. Se vain tuntuu siltä koko kehossa. Nykimiseltä lihaksissa. Levottomana hyörimisenä ja yhteen kohtaan tuijottamisena.

”Onko kaikki hyvin?”

”On, miksei olisi?”

”Mitä sulle kuuluu?”

”Hyvää. Entäs sulle?”

Valehtelee, kun kysytään, vaikka voisi sanoa (myöntää) ääneen, ettei kaikki ole hyvin. Voisi sanoa, että sattuu. Että hartioilla on näkymätön paino, jonka takia on vaikea hengittää. Että iltaisin, kun painaa pään tyynyyn ja käpertyy sikiöasentoon, itkee itsensä uneen ja toivoo, ettei aamulla enää heräisikään. Miettii keinoja, ettei tarvitsisi herätä, vaikka tietää, ettei itselleen pysty tekemään. Pokka ei riitä. Pelkää satuttaa toisia. Miettii, mitä sen jälkeen ajateltaisiin. Pelkää aiheuttavansa tuskaa.

Aamulla ei haluaisi nousta sängystä. Pitkittää ja pitkittää, mutta jokainen kerta pakottaa itsensä nousemaan ja kahlaamaan päivän halki. Joka paikkaan sattuu, vaikka varsinaista syytä ei ole. Haamukipua? Ehkä, mutta se ei poista tosiasiaa, että kipu tuntuu, ja toisinaan se käy sietämättömäksi. Paholaiseksi alitajuntaan, joka ei jätä rauhaa, vaikka kuinka anoo ja pyytää.

Ja joka kerta, kun sulkee 31 neliön yksiönsä oven, sitä nostaa täydelliseksi hiotun naamarihymyn kasvoilleen ja leikkii koko päivän, että kaikki on hyvin. Koska kaiken pitää olla hyvin.

Vaikkei se olekaan niin.