005.

Tunnetila musta

 (K11)

Joskus elämä tuntuu siltä kuin siihen hukkuisi, ja vaikka kuinka riuhtoisi ja koettaisi päästä pintaan – pintaa ei vain tavoita. Keuhkot lyövät lukkoa, kyynelpisarat lisäävät merta ja paniikinsiemen takaraivossa nauraa onnellisuuttaan, ja silti sitä ei osaa lopettaa ajoissa. Itsensä paniikkiin ruokkimista, vaikka tietää, että se paniikki jättää kuolleen olon rintaan, se on hetkellinen pakeneminen todellisuudesta.

Ja joka kerta, kun se tapahtuu, sitä vihaa aina vain enemmän ja enemmän. Itkee itsesääliään, vihaa, joka kohdistuu itseensä ja säälittävyyteensä; heikkouteen. Silti se tapahtuu aina uudestaan. Noidankehä sulkeutuu yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, eikä sille näy loppua, vaikka vannoo itselleen, että tämä. Tämä on se viimeinen kerta.

Se hiton viimeinen kerta – ja silti se ei koskaan ole sitä.