003.

Linnun putkiluut

(K11)

Se tuijottaa ulos ikkunasta väsyneillä silmillä ja mää haluaisin pyyhkiä sen katseen pois. Se käyttäytyy tavallisesti, ihan kuten aikaisemminkin, mutta sen silmät ovat kuolleet. Sen ennen niin kauniit linnun liikkeet ovat muuttuneet kömpelöiksi ja sen hauraat putkiluut natisee. Kuin se vain laihtuisi ja laihtuisi, enkä mää saa kiinni, missä vaiheessa mennään liian pienissä lukemissa – vaikka sen vaatteet roikkuvat jo sen päällä. Mutta kun siltä kysyy asiasta, se pudistelee päätään, kun kysyy hennoilla sanoilla ”vaivaako jokin?” se vastaa;

”Maailma vaan painaa niin paljon…”

Ja mua huolettaa. Pelottaa niin luvattoman paljon sen puolesta, ja mää värähdän kauhusta, joka kerta, kun puhelin soi. Entä jos? Mitä jos on käynyt jotain peruuttamatonta, jota mää en kerinnyt nähdä ja estää? Siitä kantaisi liian pitkään huonoa omaatuntoa, kun ei osannut auttaa, ja pelkoa, koska sama tapahtuisi uudestaan – jos se olisi enää mahdollista. Ja musta tuntuu, ettei kukaan muu ole huomannut sen muutosta. Ihan kuin mää olisin ainoa, eikä musta ole yksin siihen. Jokainen tavu, jonka se suustaan päästää tuntuu pakotetuilta ja joidenkin kohdalla sen silmät kimmeltää surusta kuin liian kylmä tähtitaivas.

Mutta se ei kerro. Se ei puhu, jokainen sana on puoliksi valheen värjäämää värien moni kirjoa. Ja mun hartiat alkavat olla kipeät.