Linnun putkiluut
(K11)
Se
tuijottaa ulos ikkunasta väsyneillä silmillä ja mää haluaisin pyyhkiä sen
katseen pois. Se käyttäytyy tavallisesti, ihan kuten aikaisemminkin, mutta sen
silmät ovat kuolleet. Sen ennen niin kauniit linnun liikkeet ovat muuttuneet
kömpelöiksi ja sen hauraat putkiluut natisee. Kuin se vain laihtuisi ja
laihtuisi, enkä mää saa kiinni, missä vaiheessa mennään liian pienissä
lukemissa – vaikka sen vaatteet roikkuvat jo sen päällä. Mutta kun siltä kysyy
asiasta, se pudistelee päätään, kun kysyy hennoilla sanoilla ”vaivaako jokin?”
se vastaa;
”Maailma
vaan painaa niin paljon…”
Ja mua
huolettaa. Pelottaa niin luvattoman paljon sen puolesta, ja mää värähdän
kauhusta, joka kerta, kun puhelin soi. Entä jos? Mitä jos on käynyt jotain
peruuttamatonta, jota mää en kerinnyt nähdä ja estää? Siitä kantaisi liian
pitkään huonoa omaatuntoa, kun ei osannut auttaa, ja pelkoa, koska sama
tapahtuisi uudestaan – jos se olisi enää mahdollista. Ja musta tuntuu, ettei
kukaan muu ole huomannut sen muutosta. Ihan kuin mää olisin ainoa, eikä musta
ole yksin siihen. Jokainen tavu, jonka se suustaan päästää tuntuu pakotetuilta
ja joidenkin kohdalla sen silmät kimmeltää surusta kuin liian kylmä
tähtitaivas.