torstai 21. maaliskuuta 2013

003.


Linnun putkiluut
(K11)

Se tuijottaa ulos ikkunasta väsyneillä silmillä ja mää haluaisin pyyhkiä sen katseen pois. Se käyttäytyy tavallisesti, ihan kuten aikaisemminkin, mutta sen silmät ovat kuolleet. Sen ennen niin kauniit linnun liikkeet ovat muuttuneet kömpelöiksi ja sen hauraat putkiluut natisee. Kuin se vain laihtuisi ja laihtuisi, enkä mää saa kiinni, missä vaiheessa mennään liian pienissä lukemissa – vaikka sen vaatteet roikkuvat jo sen päällä. Mutta kun siltä kysyy asiasta, se pudistelee päätään, kun kysyy hennoilla sanoilla ”vaivaako jokin?” se vastaa;

”Maailma vaan painaa niin paljon…”

Ja mua huolettaa. Pelottaa niin luvattoman paljon sen puolesta, ja mää värähdän kauhusta, joka kerta, kun puhelin soi. Entä jos? Mitä jos on käynyt jotain peruuttamatonta, jota mää en kerinnyt nähdä ja estää? Siitä kantaisi liian pitkään huonoa omaatuntoa, kun ei osannut auttaa, ja pelkoa, koska sama tapahtuisi uudestaan – jos se olisi enää mahdollista. Ja musta tuntuu, ettei kukaan muu ole huomannut sen muutosta. Ihan kuin mää olisin ainoa, eikä musta ole yksin siihen. Jokainen tavu, jonka se suustaan päästää tuntuu pakotetuilta ja joidenkin kohdalla sen silmät kimmeltää surusta kuin liian kylmä tähtitaivas.

Mutta se ei kerro. Se ei puhu, jokainen sana on puoliksi valheen värjäämää värien moni kirjoa. Ja mun hartiat alkavat olla kipeät.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

002.

Tuulimyllyjä vastaan
(K7)

Se pyörii
pyörii pyörii
Tuuli kuljettaa suuria lapoja ympyrää
Eikä se lopu koskaan
Ei kuten elämä

Valkoisilla lakanoilla makaa nainen
hikinen ja väsynyt
niin uupunut, niin hikinen
steriilihelvetin hajut iskevät nenään
hoitajat antavat kipulääkettä ja säälivät

Miehen katseessa surua
sitä niin paljon, että se painaa pelon alleen
Sanoissa tärinää
eikä puhevika ole syyllinen
eihän moisesta ole edes kysymys
Pelon värittämät sanat täyttävät huoneen

Naisen huulilla hymy rento
Voi, kuinka rento
Onnellinen ja helpottunut
vaikka haluaisikin sotia tuulimyllyjä vastaan;

tuulta vastaan!

Kuivuneet huulet lohduttavat miestä
päästävät pehmeitä sanoja ilmaan
Moni luulisi tilanteen olevan toisin
Ei niin kuin nyt
kuolevan lohduttavan eloon jäävää
joka pelkää elämää

Yksinäisyyttä, unohtamista

”Toiset nuorena nukkuu
minä olen vain yksi heistä”

001.

Verkkoikkuna
(K11)

Sen tilanne on kuin tuijottaisi verkon lävitse ulos. Ne riitelevät, sopivat, hetken on taas rauhallista – räjähtää. Kaikki ihmettelee niitä, mutta jollain tasolla jokainen ymmärtää. Kiintymys ei katso ihmistä, ikää tai jotain sukupuolta. Se ensimmäinen kipinä riittää ja sitten on se menoa. Nauraa, itkee, huutaa ja nauraa uudestaan. Rakastaa ja rakastuu. Liian monta kertaa uudestaan; siihen yhteen hymyn kareeseen, naurun kikatukseen, silmien katseeseen. Tai ehkä se on masokistisuus; ne eivät osaa jättää toisiaan rauhaan.

Suupielet alaspäin ja toiset kiertää kaukaa, koska toista ei saa nauramaan. Nostamaan silmiään pieneen hellään nauravaisuuteen, vaikka kuinka yrittää. Ei mitenkään tai millään. Sitä alistuu kohtaloonsa ja vain toivoo, että jossain vaiheessa kykenisi sanomaan suoraan. ”Toi ei tee teille kummallekaan hyvää, te vaivutte vaan syvemmälle päänne sisään!” Ne tappaa toisiaan jatkuvasti, sekunti kerrallaan, kun eivät osaa päästää irti.

Ja kaikkia pelottaa, että missä vaiheessa toinen niistä romahtaa. Seuraa sumein silmin ailahtelevia mielialoja ja huokailee niiden tyhmyyttä. Missä vaiheessa se verkko alkaa repeilemään, katkeilemaan ja rispaantumaan – riidat kasvaa kasvaa kasvaa! Mykkäkoulu. Miksi ne jatkavat? Muut kysyy, mutta kukaan ei vastaa, koska eivät osaa. Niillä on harvoin hyviä hetkiä, vaikka ne hetket kuulostavat onnellisilta. Niitä vaan on liian harvaan.

Ja kaikki tietää, että se verkkoikkuna kuolee vielä jossain vaiheessa.