Rastapää ja santsikuppi
(S)
Ne
tuijottavat toisiaan, istuvat pienen pyöreän pöydän ääressä, ja kummallakin on
edelleen höyryävä kahvikuppi edessään. Mustana, neljällä palalla sokeria, eikö
vaan? Niin rastapäinen oli todennut vaaleaverikölle, kun tämä saapui paikalle
ja kapeille kasvoille oli noussut kysyvä ilme – niiden kahden kahvin takia.
Vaaleaverikkö naurahti vain vastaukseksi, mutta se kuulosti enemmänkin vain tuskaiselta
henkäykseltä, joka juuttui puolimatkassa kurkkuun kiinni.
Niistä
on vaikea sanoa, mitä ne merkitsevät toisilleen. Ne puhuvat hiljaa, tuskin
kuuluvasti, ja kummankin ilmeissä vilahtelee surua. Paikoittain jopa kipua,
mutta ei katkeruutta tai vihaa. Ne huokuvat melankolisuutta; hitaasti kahvia
sekoittava lusikka, kupin ympärille ristityt sormet ja hetkittäiset
hiljaisuudet, kunnes toinen aloittaa taas keskustelun uudelleen. Sen
melankolisuuden hupun alta on kuitenkin huomattavissa lämpöä. Edelleen kituvaa
välittämistä, josta kumpainenkaan ei osaa päästää irti, saati halua. Tai ehkä
haluavat, mutteivät osaa?
Niistä
toinen nousee paikaltaan minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen, siirtää
tyhjän kupin keskemmälle pöytää ja kääntyy jo ulko-oven suuntaan, mutta se jää
epäröimään. Rastapäinen sanoo jotain, joka saa vaalean olkapäät värähtämään ja
jalat korkeine piikkikorkoineen viemään tämän kahvilan ovista ulos. Niistä
jäljelle jäänyt tuijottaa huuliaan pureskellen pöydän kulunutta pintaa, kunnes
sen katse nousee hitaasti.
Ja kun
sen katse vihdoin lukittuu omani kanssa, olen varma, että lopetin hengittämisen
ohi kiitäviksi sekunneiksi. Hetkeen ei tapahdu mitään, se vain tuijottaa ja
minä tuijotan takaisin, kunnes pehmeät kasvonpiirteet sulavat surullisen
kauniiseen hymyyn. En enää osaa kääntää
katsettani pois ja kun rastapää laskee omansa takaisin kuppeihin, rikkoen
kontaktin, jalkani liikkuvat täysin omasta tahdostaan.