sunnuntai 21. syyskuuta 2014

007.

Rastapää ja santsikuppi
(S)

Ne tuijottavat toisiaan, istuvat pienen pyöreän pöydän ääressä, ja kummallakin on edelleen höyryävä kahvikuppi edessään. Mustana, neljällä palalla sokeria, eikö vaan? Niin rastapäinen oli todennut vaaleaverikölle, kun tämä saapui paikalle ja kapeille kasvoille oli noussut kysyvä ilme – niiden kahden kahvin takia. Vaaleaverikkö naurahti vain vastaukseksi, mutta se kuulosti enemmänkin vain tuskaiselta henkäykseltä, joka juuttui puolimatkassa kurkkuun kiinni.

Niistä on vaikea sanoa, mitä ne merkitsevät toisilleen. Ne puhuvat hiljaa, tuskin kuuluvasti, ja kummankin ilmeissä vilahtelee surua. Paikoittain jopa kipua, mutta ei katkeruutta tai vihaa. Ne huokuvat melankolisuutta; hitaasti kahvia sekoittava lusikka, kupin ympärille ristityt sormet ja hetkittäiset hiljaisuudet, kunnes toinen aloittaa taas keskustelun uudelleen. Sen melankolisuuden hupun alta on kuitenkin huomattavissa lämpöä. Edelleen kituvaa välittämistä, josta kumpainenkaan ei osaa päästää irti, saati halua. Tai ehkä haluavat, mutteivät osaa?

Niistä toinen nousee paikaltaan minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen, siirtää tyhjän kupin keskemmälle pöytää ja kääntyy jo ulko-oven suuntaan, mutta se jää epäröimään. Rastapäinen sanoo jotain, joka saa vaalean olkapäät värähtämään ja jalat korkeine piikkikorkoineen viemään tämän kahvilan ovista ulos. Niistä jäljelle jäänyt tuijottaa huuliaan pureskellen pöydän kulunutta pintaa, kunnes sen katse nousee hitaasti.

Ja kun sen katse vihdoin lukittuu omani kanssa, olen varma, että lopetin hengittämisen ohi kiitäviksi sekunneiksi. Hetkeen ei tapahdu mitään, se vain tuijottaa ja minä tuijotan takaisin, kunnes pehmeät kasvonpiirteet sulavat surullisen kauniiseen hymyyn.  En enää osaa kääntää katsettani pois ja kun rastapää laskee omansa takaisin kuppeihin, rikkoen kontaktin, jalkani liikkuvat täysin omasta tahdostaan.

”Kuule, saanko mää tarjota sulle santsikupin?”