006.

Ei enää horjahduksia

(K7) 

Se on hassua. Enää ei pelkkää soittaa. Enää ei pelkää sanoa, mitä ennen olisi sanonut. Sanat lipuu huulilta helposti (tai ainakin helpommin) – ihan niin kuin ennen. Ihan niin kuin silloin, kun yhdessä nauraminen oli sama kuin hengittäminen. Kun kädestä sai pitää kiinni, eikä olkapäätä vasten itkeminen, ilosta tai surusta, ollut kiellettyä.

Ehkä ne ovat sallittuja nytkin. Ehkä sitä uskaltaisi hipaista sormenpäillään kämmenselkää ja vastata siihen salaiseen hymyyn, jonka vain me kaksi ymmärrämme. Joka on vain meitä varten; meitä kahta, jotka kapinoi tupakkipaikkoja vastaan ja jäivät kaksi metriä ovesta vasemmalle silmissä huutaen sanat; ”Ihan sama, mitä sä sanot. Me ollaan tässä ja me ollaan ylpeitä siitä.”

Ehkä siksi on taas helpompi hengittää. Uskaltaa taas hymyllä asteen verran kirkkaammin. Luottavaisemmin. Onnellisemmin siihen nähden mitä eilen oli. Sitä vain toivoo, ettei horjahtaisi enää uudestaan siihen vesilätäkköön ja kastelisi kenkiään.