001.

Verkkoikkuna

(K11)

Sen tilanne on kuin tuijottaisi verkon lävitse ulos. Ne riitelevät, sopivat, hetken on taas rauhallista – räjähtää. Kaikki ihmettelee niitä, mutta jollain tasolla jokainen ymmärtää. Kiintymys ei katso ihmistä, ikää tai jotain sukupuolta. Se ensimmäinen kipinä riittää ja sitten on se menoa. Nauraa, itkee, huutaa ja nauraa uudestaan. Rakastaa ja rakastuu. Liian monta kertaa uudestaan; siihen yhteen hymyn kareeseen, naurun kikatukseen, silmien katseeseen. Tai ehkä se on masokistisuus; ne eivät osaa jättää toisiaan rauhaan.

Suupielet alaspäin ja toiset kiertää kaukaa, koska toista ei saa nauramaan. Nostamaan silmiään pieneen hellään nauravaisuuteen, vaikka kuinka yrittää. Ei mitenkään tai millään. Sitä alistuu kohtaloonsa ja vain toivoo, että jossain vaiheessa kykenisi sanomaan suoraan. ”Toi ei tee teille kummallekaan hyvää, te vaivutte vaan syvemmälle päänne sisään!” Ne tappaa toisiaan jatkuvasti, sekunti kerrallaan, kun eivät osaa päästää irti.

Ja kaikkia pelottaa, että missä vaiheessa toinen niistä romahtaa. Seuraa sumein silmin ailahtelevia mielialoja ja huokailee niiden tyhmyyttä. Missä vaiheessa se verkko alkaa repeilemään, katkeilemaan ja rispaantumaan – riidat kasvaa kasvaa kasvaa! Mykkäkoulu. Miksi ne jatkavat? Muut kysyy, mutta kukaan ei vastaa, koska eivät osaa. Niillä on harvoin hyviä hetkiä, vaikka ne hetket kuulostavat onnellisilta. Niitä vaan on liian harvaan.

Ja kaikki tietää, että se verkkoikkuna kuolee vielä jossain vaiheessa.